Malmin rikastus on tuotantoprosessi, jossa valmistetaan raaka-aineita metallien sulatukseen ja kemianteollisuuteen, ja vaahdotuksesta on tullut tärkein rikastusmenetelmä. Lähes kaikki mineraalivarat voidaan erottaa vaahdottamalla.
Tällä hetkellä vaahdotusta käytetään laajalti rautametallien – pääasiassa raudan ja mangaanin – kuten hematiitin, smitsoniitin ja ilmeniitin; jalometallien, kuten kullan ja hopean; ei-rautametallien, kuten kuparin, lyijyn, sinkin, koboltin, nikkelin, molybdeenin ja antimonin, mukaan lukien sulfidimineraalien, kuten galena, sfaleriitti, kalkopyriitti, borniitti, molybdeniitti ja pentlandiitti, sekä oksidimineraalien, kuten malakiitin, serussiitin, hemimorfiitin, kassiteriitin ja volframiitin, rikastuksessa. Sitä käytetään myös ei-metallisten suolamineraalien, kuten fluoriitin, apatiitin ja bariitin, liukoisten suolamineraalien, kuten potaskan ja vuorisuolan, sekä ei-metallisten ja silikaattimineraalien, kuten kivihiilen, grafiitin, rikin, timanttien, kvartsin, kiilteen, maasälvän, berylin ja spodumeenin, rikastamisessa.
Vaahdotustekniikalla on kertynyt laaja kokemus rikastuksen alalta jatkuvan teknologisen kehityksen myötä. Mineraaleja, joita aiemmin pidettiin teollisesti arvottomina niiden alhaisen pitoisuuden tai monimutkaisen rakenteen vuoksi, otetaan nyt talteen (toissijaisina resursseina) vaahdotuksen avulla.
Mineraalivarojen niukentuessa ja hyödyllisten mineraalien jakautuessa malmien sisällä yhä hienojakoisemmin ja monimutkaisemmin, erottelu on vaikeutunut. Tuotantokustannusten alentamiseksi esimerkiksi metallurgisten materiaalien ja kemikaalien teollisuus on asettanut korkeampia laatustandardeja ja tarkkuusvaatimuksia raaka-aineiden – eli eroteltujen tuotteiden – käsittelylle.
Toisaalta on tarvetta parantaa laatua, ja toisaalta hienorakeisten mineraalien erottelun haaste on tehnyt vaahdotuksesta yhä paremman kuin muut menetelmät ja vakiinnuttanut sen nykyään laajimmin käytetyksi ja lupaavimmaksi rikastustekniikaksi. Vaahdotusmenetelmää sovellettiin alun perin sulfidimineraaleihin, mutta se on vähitellen laajentunut kattamaan oksidimineraalit ja ei-metalliset mineraalit. Nykyään vaahdottamalla käsiteltävien mineraalien maailmanlaajuinen vuotuinen määrä ylittää useita miljardeja tonneja.
Viime vuosikymmeninä vaahdotustekniikan soveltaminen on laajentunut mineraalien jalostustekniikan ulkopuolelle esimerkiksi ympäristönsuojelun, metallurgian, paperinvalmistuksen, maatalouden, kemikaalien, elintarvikkeiden, materiaalien, lääketieteen ja biologian aloille.
Esimerkkejä ovat arvokkaiden komponenttien vaahdotettu talteenotto pyrometallurgian välituotteista, haihtuvista aineista ja kuonasta; liuotusjäännösten ja syrjäytyssakkojen vaahdotettu talteenotto hydrometallurgiassa; vaahdotuksen käyttö kemianteollisuudessa kierrätyspaperin siistaukseen ja kuitujen talteenottoon sellujäteliemestä; sekä tyypilliset ympäristötekniikan sovellukset, kuten raskaan raakaöljyn uuttaminen joenpohjan sedimenteistä, hienojen kiinteiden epäpuhtauksien erottaminen jätevedestä sekä kolloidien, bakteerien ja hivenmetalliepäpuhtauksien poistaminen.
Vaahdotusprosessien ja -menetelmien parantuessa sekä uusien, erittäin tehokkaiden vaahdotusreagenssien ja -laitteiden ilmestyessä vaahdotuksen sovelluksia tulee entistä laajemmalle joukolle teollisuudenaloja ja aloja. On kuitenkin syytä huomata, että vaahdotuksen käyttöön liittyy korkeammat käsittelykustannukset (verrattuna magneettiseen tai painovoimaiseen erotukseen), tiukemmat vaatimukset syöttöaineen hiukkaskoolle, lukuisat vaahdotusprosessiin vaikuttavat tekijät, jotka vaativat suurta operatiivista tarkkuutta, sekä mahdolliset ympäristöriskit jäännösreagensseja sisältävästä jätevedestä.
Julkaisuaika: 14.11.2025